Petettty on paljastuu pettäjäksi paljastaessaan pettäjänsä petoksen.

Tässä maailmankaikkeudessa ei ole järkeä, sillä järjettömyys on luonut sen. Kaikki mitä minä kutsun järjeksi on järjettömyyttä, ja kaikki mitä minä kutsut järjettömyydeksi on järjettömyyttä. Paljastan salaisuuden, en usko olevani tämän maailman luomus. Sillä olenhan huomannut järjen olevan järjettömyyttä, enkä uskoisi tällaisen havainnon olevan mahdollista jos järkeni perusta olisi järjettömyydessä. Miten järjettömän maailmankaikkeuden olennolla voisi olla päässään järkeä niin paljon että hän tajuaa kaiken olevan järjetöntä? Hämmentävä kysymys, johon ei ole vastausta. Olen paljastanut elämän syvimmän mysteerin, riisunut elämän alasti ja pakottanut sen paljastamaan irvokkkaan ruumiinsa, ja mielipuolen kasvonsa. Elämä on järjetön, elämä on mielipuoli, elämä tanssii omalla haudallaan, mätänevillä jaloillaan. Elämä nauraa järjettömästi, toistaa maailman nimeä, jonka järjettömyydekseen nimesi. Järjettömyys on pyhä sana, kuin rukous minulle, jota toistamalla pääsen lähemmäksi jumalaani, lähemmäksi itseäni, lähemmäksi elämää! "Oi järjettömyys anna minulle järkeä edes sen verran että ymmärtäisin luopua tästä vähäisestä järjestä joka sai minut ymmärtämään elämisen järjettömyyden!" 

Puhuminen on turhaa. Siksi olen päättänyt ommella suuni kiinni. Vaikka sekin on turhaa. Miksi vaivata itseään näin kivuliaalla toimenpiteellä. Voin vain sulkea suuni, unohtaa sen ja antaa sen hiljaa näivettyä. Suuni kuivuu, se kuollettuu. Huuleni rypistyvät, veltostuvat ja muuttuvat käyttökelvottomiksi. Miksi puhuisin enään, sillä minähän olen ainoa ihminen joka minua suostuu kuuntelemaan. Enhän tarvitse huulia mihinkään jakaakseni elämääni itseni kanssa. Muille en jaksa enää puhua, sillä muut eivät kuuntelee. Heidän hiljaisuutensa puhuessani on vain kohteliasta vaikenemista, odotusta, että minä vaikenisin ja he saisivat puhua. Ja minä vaikenen, vaikenen lopullisesti, ja vaikenemisen merkiksi ompelen kuitenkin suuni kiinni kultaisella langalla. Nyt riemuksenne saatta nähdä etten minä enää aijo puhua seurassanne, joten voitte keskittyä vain itseenne, ilman vaivaantuneisuutta, ilman syyllisyyttä. Keskittyä puhumaan, loputtomasti, iänkaikkisesti, itsestänne. 

Rumat suut puhuvat rumia sanoja, kauniiden suiden sanat ovat rumiakin rumempia. Sanat ovat sielun kuvajainen, ne heijastavat tunteitamme ja ajatuksiamme. Rumista sieluista kasvaa rumia lauseita, iljettäviä ajatuksia, rappioituneita näkemyksiä. Kauneutta voi nähdä vain pinnassa, kuoren muodoissa, ihmisen ruumiissa. Mutta sisin, sydän ja sielu, on jokaisella tämän maailman ihmisellä rumuuden runtelema. 

Nuori susi on teljetty rautaiseen häkkiin. Sitä on kohdeltu julmasti ja raasti. Sutta on pidetty nälässä, piesty ja kiusattu. Se on riutunut ja laiha, pelkkää luuta ja nahkaa. Silmissä palava mielipuolen katse. Jos avaat häkin oven hyökkää se kimppuusi tahtoen tappaa sinut, vaikka aikeesi olisivatkin hyvät, vaikka tahtoisitkin vain pelastaa sen. Sillä susi ei enää kykene ymmärtämään toisten olentojen tarkoitus periä, jokainen jonka se kohtaa on mahdollinen uhka, uusi kiduttaja, ja ainoa keino sille välttää kärsimys ja tuska on tappaa vainoojansa tai paeta häntä. Häkissään sillä ei ollut mahdollisuutta kumpaakaan vaihtoehtoon. Mitä on siis enää tehtävissä? Voiko tätä olentoa enään kukaan auttaa? Ehkä se vain pitäisi päästää vapaaksi, ja antaa juosta maailmaan. Mutta luulen että silloin se vain tuhoaisi, tappaisi ja murhaisi kaiken tielleen osuvan, ja purkisi näin tuskaansa ja kärsimyksiään. Ehkä vapaus on tarjottava tälle kurjalle olennolle vähän kerrassaan. On suurennettava sen häkkiä hiljalleen, ja lopulta päästettävä se aitaukseen. Ruokittava asteittain annoksia kasvattaen. Lähestyttävä sitä hitaasti, nöyrästi, uhkaamatta, ilman uhmaa. Toimittava sen ehdoilla, kunnioittaen, mutta varoen. Sudelle on tarjottava uudenlainen näkökulma siitä miten toista olentoa voidaan kohdella; kunnioittavasti, ymmärtäen, lempeydellä ja kärsivällisyydellä. Ehkä on vielä toivoa, joku päivä se saattaa alkaa luottamaan pelastajaansa, eikä koe tätä uhkakseen. Susi päästää tämän aina vain lähemmäs itseään, kunnes viimein antaa koskettaa. Ja susi huomaa että kosketus ei aina aiheutakaan kipua. Se ei satuta, ei viillä, ei pistä. Kosketus tuntuu hyvältä, lämmittää, tuo turvaa ja lohtua. Viimein susi ymmärtää että auttaja ei tahdo satuttaa häntä, ja hän hyväksyy tämän. Ja kun aika kuluu ja haavat alkavat arpeutua ja häkissä vietetyt vuodet muuttuvat muistoiksi, jotka eivät enää voi satuttaa sutta, niin ehkä silloin aidan portti voidaan viimeinkin avata.